Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet

								

Jo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka
kevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse
ja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella,
särjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika
lanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia
rakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa
kankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.
Keväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä
pyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana
merroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin
oli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä.
Siksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella
ennen sammakon kutua.
Samaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli
aamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset
ja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin,
josta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan
ennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat
vanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta
ikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä
käen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin.
Niinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä
pohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.
Eräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen
istuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla,
ennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:



    Kuku kultainen käkönen,

    helkyttele hopeainen,

    kuku mulle kultavuosi,

    helkytä hopeavuosi!

    Kuku kultani omaksi,

    armahaksi ainoiseksi!

    Ikävä on yksin olla,

    kolkko yksin köllötellä:

    kahden oli kaunosempi,

    kahden kaiketi parempi,

    loppuis ikävä ijäksi,

    miel apea ainaiseksi.

    Oi jos mie omani saisin,

    hyvin mie hänet pitäisin:

    sylissäni syötteleisin,

    polvillani pyörittäisin,

    välin kaulahan kapuisin,

    sekä suuta suikkajaisin.

    Kuku, kuku kultalintu,

    helkytä hopealintu:

    kuku kerran, ei kahesti,

    kuku kerran kuullakseni!

    Jos teet mieliksi minulle,

    saattelet ilosanoman,

    niin mä sun hyvin pitelen,

    linnukseni lausuelen,

    syötän sinut suuruksella

    tahi voilla, vehnäsellä.
Ikäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja
kukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä
hän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän
meni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan
iltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta
haukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo