Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

kertomarunoelmat oikeastaan sankari-runoelmia. Useimmissa
(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse
niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,
vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
Samaten on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana
henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä
olisi sille nimi »Wäinämöinen» voinut tulla, sillä tämän mahtavan
laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena
ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.
Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen
voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa. Wäinämöinen oli luotu
suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
syövästä, urohia upottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
olla, jos ei jumala, niin kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta
epillisen runouden luonne vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen
mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella
kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää
kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti
ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan
likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt