Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
omaisuudeksi. Alkuna tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet
näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee
Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen
salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
väkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan
toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä
hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla
piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen
tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen
vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin
synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi?
Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä
voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:



    Mi on Pohjolan eleä,

    Kun on Sampo Pohjolassa!

    Siin' on kyntö, siinä kylvö,

    Siinä kasvu kaikellainen,

    Siinäpä ikuinen onni!
Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen keskustaan, käännekohtaan,
joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä
seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
Sammon ryöstöön. Loppuna on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret