Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:



    »Tuo vettä, vihainen piika,

    Käsiäni pestäkseni

    Veristä pahan isännän,

    Häijyn miehen hurmehista!»[196]
Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin
kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys
ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean
Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa
välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti
neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.
Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää
turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.
Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin
ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen
laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä
suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti
nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,
petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois
Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,
saattanut pitää puoltansa



    Päälle saadessa satojen,

    Tuhansien tunkiessa.
Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä
vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä
Saaren immet; he kysyvät:



    »Mitä läksit, Lemminkäinen?

    Läksitkö piikojen pyhyyttä,

    Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]
Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;
olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin
sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä
vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:



    »Lähe en piikojen pyhyyttä,

    Enkä vaimojen vähyyttä;

    Saisin jos satakin naista,

    Tuhat piikoa piellä;

    Vaan tuli kova ikävä,

    Ikävä omia maita,

    Oman maani mansikoita,

    Oman niemen neitosia!»[198]
Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:



    Sini itki Saaren immet,

    Niemen neiet voikerrehti,

    Kunnes purjepuu näkyvi,

    Rautahankki haimentavi;

    Ei he itke purjepuuta,

    Rautahankkia haloa,

    Itki purjepuun alaista,

    Hankkinuoran haltijata.[199]
Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.
Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen
poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee
katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen
suruunsa:



    Ei hän itkenyt tupoa,

    Eikä aittoa halannut;

    Itki tuttua tuvassa,

    Aitallista armastansa.[200]
Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja