Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa
vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä
ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen
koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota
sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan
synkille tuville. Hän vaikeroipi:



    »Jo olet kuollut, kantajani,

    Mennyt, ehtoinen emoni!

    Kostohon minäkin koito,

    Kostohon kova-osainen

    Mittaelin miekkojani

    Noilla Pohjolan tuvilla,

    Surmaksi oman sukuni,

    Kateheksi kantajani!»[201]
Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen
jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta
piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä
arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen
rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän
uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki
vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten
takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut
Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen
voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:



    »Hyvä oli siellä ollakseni,

    Armas aikaellakseni;

    Siitä oli paha elämä:

    Pelkäsivät piikojansa,

    Luulivat lutuksiansa

    Pahasti piteleväni.

    Minä piilin piikasia,

    Varoin vaimon tyttäriä,

    Kuin susi sikoja piili,

    Havukat kylän kanoja!»[202]
Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen
viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun
sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:



    »Tokko muistat muinaistamme,

    Entistä elämätämme,

    Kun ennen kahen kävimme

    Suurilla sotatiloilla?

    Ei ollut sitä kyleä,

    Kuss' ei kymmenen taloa,

    Ei ollut sitä taloa,

    Kuss' ei kymmenen urosta,

    Ei ollut sitä urosta,

    Eikä miestä melkeätä,

    Kuta emme kaatanehet

    Ja kahen kapistanehet!»
Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa
Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista
mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa
kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee
kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän
tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne
on entisellään:



    Sylkytteli keihoansa,

    Sylkytteli, nyrskytteli,

    Sylen syöksi keihäsvartta

    Peltohon saviperähän.
Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis
kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]
Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan