Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

huomauttaa:



    »Ei sua kutsuttu sinne,

    Ei tarkoin tahotakana!»
Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen
sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä
noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:



    »Kurjat kutsuen menevi;

    Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]
Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän
kutsumatta sinne tuli, niin on



    »Tuossa kutsut kuun-ikuiset,

    Airuhut alin-omaiset,

    Miekassa tuliterässä,

    Säilässä sakenevassa!»[180]
Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain
surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,
ylpeästi:



    »Ain' on surmia akoilla,

    Kaikin paikoin kuolemia;

    Ei uros hätäille noita.

    Ei varsin varannekana!»[181]
Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:



    Miekkanen käessä kääntyi,

    Kuni tuore tuomen latva

    Tahi kasvava kataja.[182]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:



    »Tuskin on Pohjolan tuvissa,

    Sariolan salvoksissa

    Tämän miekan miettijäistä,

    Tämän kalvan katsojaista!»[183]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:



    »Sen mä mieheksi sanoisin,

    Urohoksi arveleisin,

    Joka jouseni vetäisi,

    Kiveräni kiinnittäisi

    Noilla Pohjolan tuvilla,

    Sariolan salvoksilla!»[184]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi
hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.
Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,
että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin
tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti
rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:



    »Poikueni, ainueni,

    Lapseni, vakauteni!

    Jos sä jou'ut juominkihin,

    Juopa puoli tuoppiasi,

    Anna toisen toinen puoli,

    Pahemman pahempi puoli;

    Mato maljassa venyvi,

    Toukka tuopin pohjukassa!

    Istu puolella sijoa,

    Astu puoli-askelella,

    Anna toisen toinen puoli,

    Pahemman pahempi puoli!»[185]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen
jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät
korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme
suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu
uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan
poljennalla, että



    Silta liekkui lehmuksinen,

    Tupa kuusinen kumahti.[186]
Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:



    »Terve tänne tultuani,

    Terve tervehyttäjälle!»[187]
Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,