Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin
saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne
olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:



    »Susi ei syö minun sukua,

    Karhu ei kaada Lemminkäistä;

    Sormin sortavi sutoset,

    Käsin karhut kaatelevi!»[175]
Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy
sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän
lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari
sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes
rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka
surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin
puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».
Sanoi lieto Lemminkäinen:



    »Viel' olen äijeä vajoa!

    Tuollapa syämykseni,

    Tuolla tuntoni makaapi,

    Noissa Pohjan neitosissa,

    Kaunoisissa kassapäissä.

    Homekorva Pohjan eukko

    Eipä anna tyttöänsä,

    Joutsenen osoamatta

    Tuosta Tuonelan joesta!»[176]
Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt
ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa
lepäilee suuren vaaransa perästä.
Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.
Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,
että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.



    Siinä Kauko katselevi;

    Silmä karsas Kaukon päässä,

    Silmä karsas, toinen kiero,

    Suu vähiten väärällänsä.

    Virkki viimein katsellessa:

    »Oi armas anoppiseni,

    Pohjan ehtoisa emäntä,

    Laitapa olutta paljon,

    Keitä kaljat kelvolliset

    Juotavaksi joukon suuren,

    Lemminkäisen liiatenkin

    Noissa häissänsä omissa

    Kera nuoren tyttäresi!»[177]
Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.
Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito
voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt
kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä
melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon
osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli
yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen
miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei
siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei
edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut
pois huuhtoa! Lemminkäinen



    Murti suuta, väänti päätä,

    Murti mustoa haventa;

    Veret vierähti pahaksi

    Poloisilta poskipäiltä.[178]
Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti
toiselle Pohjolan retkelle.
Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän