Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

tehdä hänelle turmiota:



    »Senpä hyötyivät minusta,

    Min kirves kivestä saapi,

    Järky jäästä iljanesta,

    Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]
Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan
lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin
rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;
iloisella ylpeydellä hän lausuu:



    »Mies on luustossa lujempi,

    Rautapaiassa parempi,

    Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]
Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,



    Jok' oli Hiiessä hiottu,

    Jumaloissa kuuraeltu.
Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,
henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein
mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,
Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan
semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse
toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen
turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti
sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,
kenenkään arvaamatta.
Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen
tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven
pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä.
Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa
uhitellen:



    »Eipä ilmalla Jumalan,

    Tämän taivon kannen alla,

    Löytyne sitä metsässä

    Jalan neljän juoksevata,

    Kut' ei näillä yllätetä,

    Kainuilla Kalevan pojan,

    Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]
Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä
myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin
edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:



    »Mi lienee Lapissa miestä,

    Kaikki hirven kannantahan;

    Mi lienee Lapissa naista,

    Kaikki kattilan pesohon;

    Mi lienee Lapissa lasta,

    Kaikki lastun poimintahan;

    Mi Lapissa kattilata,

    Kaikki hirven keitäntähän!»[174]
Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;
vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada
pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla
hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,
Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa
paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,
voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä
lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän
aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla
sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu