Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								


    Eikä aamuin laskemista,

    Heinävihkon heittämistä.»[164]
Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa
tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:



    »Jos en oo suvulta suuri,

    Enkä korkea ko'ilta,

    On mulla tulinen miekka,

    Se onpi sukua suurta,

    Onpi Hiiessä hiottu,

    Jumaloissa kirkastettu;

    Sillä suurennan sukuni!»[165]
Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään
kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi
kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,
käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu
avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan
tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin
vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.
Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos
kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166]
muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,
väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto»,
vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen
saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä
hänestä irti kunniallisella tavalla?
Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.
Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin
rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen
hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.
Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:



    »Mieleni minun tekevi

    Juomahan soan olutta,

    Soan mettä maistamahan!»[167]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka
kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:



    »En huoli koti-oloista!

    Ennen juon joesta vettä,

    Melan tervaisen terältä;

    Makeamp' on juoakseni,

    Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä
retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,
että kotona on



    »Aittaan salvattu satoja,

    Tuhansia tukkueltu».
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:



    »En huoli koti-eloista!

    Jos markan soasta saanen,

    Parempana tuon pitelen,

    Kuin kaikki kotoiset kullat,

    Auran nostamat hopeat!»[169]
Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin
katsomaan:



    »Onko neittä Pohjolassa,

    Jok' ei suostu sulhasihin,

    Mielly miehi'in hyvihin!»[170]
Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi
loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa
Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä
varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen