Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,
josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille
ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin
kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä
tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö
viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että
Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa
yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?
Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:



    Kunnepäin on päätä käänsi,

    Siinä suuta suihkatahan;

    Kunne kättänsä ojensi,

    Siinä kättä käpsätähän.[161]
»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän
»suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto
voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.
Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,
huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei
suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee
kauneudellaan:



    »Jos en oo koiltani korea,

    Suvultani aivan suuri,

    Mä valitsen varrellani,

    Otan muilla muo'oillani!»[162]
Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian
muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei
ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä
olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen
kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä
suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi
hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä
leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän
suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,
arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan
ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä
lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:



    »Kyllikki, syänkäpyni,

    Minun maire marjueni,

    En sua pahoin pitäne:

    Sylissäni syöessäni,

    Käsissäni käyessäni!»[163]
Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin
peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat
muka lehmiksensä:



    »Ällös olko milläkänä!

    Mont' on lehmeä minulla:

    Yks on suolla Muurikkinen,

    Toinen mäellä Mansikkinen,

    Kolmas Puolukka palolla.

    Ne on syömättä soreat;

    Ei ole illoin kytkemistä,