Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku
ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan
milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen
veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi
olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka
rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.
Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään
harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme
esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi
tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos
hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme
kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta puoli
Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut
haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut
liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja
puhaltaa elävän hengen luomaansa.
Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren
oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka
loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei
hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun
tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja
monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään
kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi,
kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas
Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän
luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä
»veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä
ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä
parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi
elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin
muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla
tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita
vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että
äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta
hilpeydestä ja uljuudesta.
Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne
ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan
on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti
siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on
Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu
olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki
Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat
rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan