Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

puhkailla, ei ähkäillä:



    »Ettei appi arveleisi,

    Anoppi ajatteleisi,

    Ä'issäsi ähkeävän».[150]
Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:



    »Kuvoasi katselevan,

    Itseäs ihastelevan,

    Kauneuttas kaivosehen».[151]
Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:



    »Käske vieras istumahan,

    Lausuttele laaskavasti,

    Syötä vierasta sanoilla,

    Kunnes keitto kerkiävi».[152]
Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta
oman miehen mustasukkaisuutta:



    »Taas kun lähtevi talosta,

    Jäähyväiset jättelevi,

    Ällös viekö vierastasi.

    Ulkopuolelle ovea!

    Tuosta sulho suuttuneisi,

    Kaunosi kamaltuneisi».[153]
Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa,
varsinkaan ei anoppia:



    »Kysyvät kylän miniät:

    Antoiko anoppi voita,

    Kuin ennen emo kotona? --

    Sano aina annettavan

    Kapustalla kannettavan,

    Jos kerran kesässä saanet,

    Senkin toisen talvellista».[154]
Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä
vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa
kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään
päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset,
yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on
huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa
kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia
yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista
osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja
keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä
ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä
monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui
vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen
velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä
uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan,
ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa



    Nurkkihin nuhajamahan,

    Soppihin sohajamahan.
Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:



    Aina istui ikkunoissa,

    Keikkui keskilattioilla.[155]
Älköön myös sulhanen häntä:



    »Ikävällä itketelkö!

    Jos tulisi tuhma tunti,

    Saisi neiollen ikävä,

    Pistä valko valjasihin,

    Tuo neito ison kotihin,

    Emon tuttavan tuville!»[156]
Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä
asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:



    »Ällös liinalintustasi

    Oletelko orjanasi;

    Älä kiellä kellarista,

    Älä aitasta epeä!»[157]
Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:



    »Seiso seinänä e'essä,

    Äl' anna anopin lyöä,

    Äläkä apen torua,