Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								


    Talon toisen soimaella!»
Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,



    »Ethän raahi raukkaistasi,

    Ethän henno herttaistasi!»[158]
Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:



    »Neuvo, sulho, neitoasi,

    Opeta oven takana;

    Yksi vuosi suusanalla,

    Toinen silmän iskennällä,

    Kolmas on jalan polulla!»
Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi
totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:



    »Tuopa turkin helman alla,

    Talon toisen tietämättä!»
Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino
nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:



    »Neuvo nelisnurkkaisessa,

    Älä nurmella nukita!

    Kuuluisi kumu kylähän,

    Naisen itku naapurihin».
Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:



    »Nauraisi kyläiset naiset:

    Onko tuo sodassa ollut?

    Vai susiko sulhasena,

    Karhu kanssakumppalina?»[159]
Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja
varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö
edessä:



    Erotuopit tyhjettynä,

    Kohti korjat käännettynä,

    Päin ulos, perin tupahan.
Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin
vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä
hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista
kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä
ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille,
jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:



    »Jää nyt, pirtti, terveheksi,

    Pirtti lautakattoinesi!

    Jääpä piha terveheksi,

    Piha pihlajaisinesi!

    Jätän kaikki terveheksi

    Maat ja metsät marjoinensa,

    Kujavieret kukkinensa,

    Kankahat kanervinensa,

    Järvet saoin saarinensa,

    Syvät salmet siikoinensa,

    Hyvät kummut kuusinensa,

    Korpinotkot koivuinensa!»[160]
Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä
virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän
nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii
morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti
humorillisella pilapuheella:



    »Jää hyvästi, järven rannat,

    Järven rannat, pellon penkat,

    Kaikki maassa marjan varret,

    Marjan varret, heinän korret,

    Pajupehkot, kuusen juuret,

    Lepän lehvät, koivun kuoret!»
Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian
pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon
lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo
helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla
sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton
Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan