Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa.
Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin
toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden.
Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä
kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon
hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut
lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli
saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi
miniän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään.
Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa
miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa
kodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!
Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin
eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:



    »Äskenpä olisit neiti

    Miehelähän mennessäsi;

    Oisit päätäsi pitempi,

    Kun ois jalka kynnyksellä,

    Toinen korjassa kosijan».
Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:



    »Toivoin kuin hyveä vuotta,

    Katsoin kuin kesän tuloa».
Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:



    »En mä tuota tunnekana,

    Mikä multa muutti mielen!

    En lähe ilolla mielin,

    Lähen hoikka huolissani,

    Kuin syksyisen yön sylihin,

    Kevähisen kierän päälle!»
Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä
on:



    »Kuin keväinen päivän nousu,

    Kevät-aamun aurinkoinen».
Mutta morsiamen oma sydän on nyt:



    »Kuin pimeä pilven ranta,

    Kuin syksyinen yö pimeä,

    Talvinen on päivä musta;

    Viel' on mustempi sitäkin!»[138]
Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo
kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin
eikä menisi orjuuteen. Mutta:



    »Et sinä sitä totellut;

    Käeten kävit tulehen,

    Tieten tervan keittehesen».
Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:



    »Niin neito ison kotona,

    Kuin kuningas linnassansa,

    Yhtä miekkoa vajoa.

    Toisin tuon miniä raukan;

    Niin miniä miehelässä,

    Kuin vanki Venäehellä,

    Yhtä vahtia vajoa».[139]
Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:



    »Iso kutsui kuutamaksi,

    Emo päivän paisteheksi,

    Veikkosi vesivaloksi,

    Siskosi siniveraksi».[140]
Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä
hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa
mielestä, jos hän töissänsä:



    »Utuna ulos menisi,

    Savuna pihalle saisi,

    Lehtisenä lenteleisi,

    Kipunoina kiiättäisi».
Vaan sehän on mahdotonta:



    »Et ole lintu lentäjäksi,