Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä,
ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria
urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain
Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä
oli miehen urhous ja miehen voima. Mutta näiden ansiotöitten
toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa
sulhasensa uskollisna apuna.
Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille
laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista
ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä
riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa
pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla;
mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta
pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman
likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan
elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä
tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän
tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä
hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt
seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella
sekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä
tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta,
kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään
vaatisi.
Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole »kaduttu kauppa, ijän kaiken
itkettävä», jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen
suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:



    »Mi oli sinun eleä

    Näillä taattosi tiloilla!

    Kasvoit kukkana kujilla,

    Ahomailla mansikkana;

    Ei ollut huolta ollenkana,

    Annoit huolla honkasien,

    Surra suolla suo-petäjän;

    Itse liehuit lehtysenä,

    Pyörähtelit perhosena».[136]
Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:



    »Toisin siellä, toisin täällä;

    Toisin siellä torvet soivat,

    Toisin ukset ulvaisevat,

    Toisin vierevät veräjät,

    Sanovat saranarauat.

    Et osaa ovissa käyä

    Talon tyttären tavalla,

    Et tunne puhua tulta

    Talon miehen mieltä myöten».[137]
Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain
Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät
eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa
lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku
60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki
omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon
vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa
yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin