Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten
olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan
se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian
helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo
leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus
kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka
jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.
Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa
runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän
lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:



    »Kummallenko mielit mennä,

    Kun tulevat tahtomahan

    Ikuiseksi ystäväksi,

    Kainaloiseksi kanaksi?»
Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä



    »Tuopi laivalla eloa,

    Aluksella aartehia»,
jota vastaan Ilmarinen vaan



    »Tuopi tyhjeä valetta,

    Korjan täyden luottehia!»
Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti,
ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o.
viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren
kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän
emännän muka vaivaloista elämää:



    »Ohoh lasta lampahutta!

    Menet seppo Ilmarille,

    Vaahti-otsalle varaksi,

    Sepon hurstin huuhtojaksi,

    Sepon pään pesettimeksi!»[133]
Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua
vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä,
ettei siitä olisi mitään palkintoa:



    »Mene en Wäinölän ukolle,

    Ikivanhalle varaksi!

    Vaiva vanhasta tulisi,

    Ikävä iällisestä».[134]
Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei
koetakaan pakoittaa tytärtänsä.
Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan
neitoa »ikuiseksi ystäväksi», muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän
edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:



    »Jokos sä venosen veistit,

    Joko laait laivan suuren

    Kehrävarteni muruista,

    Kalpimeni kappaleista»?[135]
Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei
ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä
neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei
tule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän
kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi.
Hän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen;
tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka
vastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella
tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska