Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi
toimeen:



    »Sitten sun mieheksi sanoisin,

    Urohoksi arvoaisin».[130]
Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää
epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta
antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo
»ehkä» tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet.
Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti
paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen
tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen
kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain
ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi
suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa
vähemmän mahdoton. Kumma kyllä jääpi yhtähyvin juuri tämä
veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä kesken,
täyttämättä.
Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies,
kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä
pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin
ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin
halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan.
Pohjolan neito



    Viitiseikse, vaatiseikse,

    Pääsomihin suoritseikse.
Näin koristettuna tulee hän tupaan



    Silmistänsä sirkeänä,

    Kasvoiltansa kaunihina.

    Poskilta punehtivana;

    Kullat riippui rinnan päällä,

    Pään päällä hopeat hohti.[131]
Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla
mahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan »poskensakin
punottanut», ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi
uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy,
että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin
ihastuttaa.
Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon
taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy
tyttö veitikka puolestansa:



    »Käkiä kukutteleisi,

    Lintusia laulattaisi,

    Jos minä menisin muunne,

    Saisin marja muille maille?

    Kaikkipa käet katoisi,

    Ilolinnut liikahtaisi

    Tämän kunnahan kukulta![132]
»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:



    Marjat on maalla poimimatta

    Lahen rannat laulamatta,

    Astumattani ahoset,

    Lehot leikin lyömättäni!»
Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä
ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen
kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta
yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon