Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:



    »Sinne mieleni tekisi:

    Kotihini kuolemahan,

    Maalleni masenemahan!»[126]
Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

V. Pohjolan neito.

Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo »maan kuulu, veden valio»
kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen
rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin,
vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään
uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut
loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa
meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:



    Kuuhut paistoi kulmaluilta,

    Päivä rinnoilta risoitti,

    Otavainen olkapäiltä,

    Seitsentähtinen selältä.[127]
Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä
onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.[128] Kummako siis,
jos ukko heti paikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi:
»tule, neiti, korjahani!»
Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan
viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän
kysyy vaan: »miksi neittä korjahasi?» Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen,
ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan,
peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:



    »Mesileivän leipojaksi,

    Oluen osoajaksi,

    Joka lautsan laulajaksi,

    Ikkunan iloitsijaksi

    Noilla Väinölän tiloilla».
Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka
hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan
laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja
näin oli kuulunut rastahaisen laulu:



    »Valkea kesäinen päivä,

    Valkeampi neitivalta;

    Vilu on rauta pakkasessa,

    Vilumpi miniävalta.

    Niin on neito taattolassa,

    Kuin marja hyvällä maalla;

    Niin miniä miehelässä,

    Kuin on koira kahlehissa;

    Harvoin saapi orja lemmen,

    Miniä ei milloinkana!»[129]
Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri
päinvastoinhan:



    »Lapsi on tytär kotona,

    Vasta neiti naituansa!»
Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein
käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:



    »En ole mitätön miesi,

    Uros muita untelompi».
Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta
epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi.