Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että



    Kivet kasvoi kantapäihin,

    Vahat varvasten sijoille.
Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.
Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskään runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.
Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ettei hän aavistakaan toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Wäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.
Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä oli kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että tämä neitonen



    Ei ole suuri suun piolta,

    Kovin leu'oilta leveä.[122]
Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[123]
Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämeensä:



    Tunkihe sepolle tuska,

    Rautiolle raskas tunti;

    Kirposi pihit piosta,

    Vasara käestä vaipui.[124]
Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:



    Se on seppo Ilmarinen,

    Yöt itki unettomana,

    Päivät einehettömänä;

    Eipä kääntynyt käessä

    Vaskinen vasaran varsi,

    Kuulunut pajasta kalke

    Yhen kuuhuen kululla.[125]
Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä