Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.
Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan
ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme
nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei
verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties
sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties
ei hän kerinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo
oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin
on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti »heitäksen
Jumalahansa», rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olisi tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:



    »Lempo menköhön merelle!

    Siellä tuuli turjuttaisi,

    Saisi sormet soutimiksi,

    Kämmenet käsimeloiksi.»[120]
Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän oli
pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei
sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan
verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailman. Missä vaan
jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta
tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka
kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä
melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala
sekä Pohjola. Lyhyet sanat ja rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat
tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen
todenteolla ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän,
ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[121]
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien