Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

tuo hankittu työ ylimalkain lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä
kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:



    »En sinä pitkänä ikänä,

    Lähe Pohjolan tuville,

    Miesten syöjille sijoille!»[115]
Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjolan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Wäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:



    »Viikon on Vipunen kuollut;

    Et sieltä sanoa saane,

    Et sanoa puoltakana!»[116]
Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana -- todellakin
kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:



    »Ei tule tyhjästä mitänä,

    Kalan ruotasta kalua,

    Ei seponkana pajassa,

    Luona taitavan takojan.»[117]
Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[118]
Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; kerran liikkeelle
pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia
liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä
uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin
alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen
vaata oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin
lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään
epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.



    »Akatpa epäelköhöt,

    Herjat kesken heittäköhöt;

    Eipä mies pahempikana,

    Uros untelompikana!»[119]
Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös