Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka
kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella
patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä
sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on
katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa
vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.
Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen
todisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta
todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa
ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada
itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan
luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli
apua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt
on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea
hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä
osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa,
kerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön,
tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina.
Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden
heikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana,
jalompana.
Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti
laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen
kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin
kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin
nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen
Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä
hirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen
ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja
loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä
ylös ja lausuu pilkkaellen:



    »Kaikk' on mieheksi kyhätty,

    Pantu parrankantajaksi,

    Lisäksi sataluvulle!»[105]
Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen
sivaltaissaan



    Miekka murskaksi mureni,

    Eipä hauki tiennytkänä.
Vasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.
Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin
kumppaneilleen helistettäväksi.



    Soitti nuoret, soitti vanhat;

    Nuoret soitti, sormet notkui,

    Vanhat soitti, päät vapisi;

    Ei ilo ilolle noussut,

    Soitto soitolle ylennyt.[106]
Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:



    »Oi te pojat puol'älyiset,

    Tekin tyttäret typerät,

    Sekä muu katala kansa,

    Ei ole teissä soittajata!»
Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel
vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä