Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

räminä:



    Kielet kierohon kävivät,

    Jouhet parkuivat pahasti,

    Soitto julmasti sorisi.[107]
Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar
vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen,
kaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta
tullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti
yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka
runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on
hänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän
sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja
helähyttää soittonsa kieliä, silloin



    Jo kävi ilo ilolle,

    Tuntui soitto soitannalle,

    Laulu laululle tehosi.[109]
Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei
olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä
jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,
voidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat
syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,



    Kellen ei itkuksi käynyt,

    Kenen syäntä ei sulannut,

    Kun oli ääni kummanlainen,

    Ukon soitanto suloinen.[110]
Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne
vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka
Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi
muuttunehet,



    »Helmiksi heristynehet,

    Kuningasten kunnioiksi,

    Valtojen iki-iloiksi».[111]
Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta
lahjasta!
Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas
Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo
ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on
kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia
tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua
vaarat. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen
säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen
pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet
ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän
rajumyrskyn päälle hyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja
voivotella, niin Wäinämöinen asettaa elementtein raivon mahtavalla
loitsullaan.
Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa
sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat jousella
varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt
Wäinämöinen kumppaleitansa:



    »Soua, seppo Ilmarinen,

    Soua, lieto Lemminkäinen,

    Soutakatte, kansa kaikki,

    Jotta juoksisi venonen,

    Pursi eestä ennättäisi!»[112]
Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar