Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa
itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta
tarjoilee.
Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen
todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla
vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka
suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan
pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin
vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa
pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun
Vipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin
keinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että
tämän täytyy päästää hänet irti.
Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu
Wäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat
Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän
on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa
isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet
yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti
oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut
paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin
esiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että
Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin.
Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi
vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä
merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu
retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta,
hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:



    »Jo minä terällä tällä

    Vaikka vuoret poikki löisin,

    Kalliot kaha jakaisin».[103]
Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin
tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään
olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,
mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:



    »Laulettihin laitettaissa

    Saatavan sotivenettä,

    Tuovan täyteni eloa,

    Alustani aartehia;

    Ei ole sotahan saatu,

    Eloteillen ensinkänä».[104]
»Muut purret, pahemmatkin», jatkaa pursi vielä, »saavat yhä sotaa
käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten
sammakkoin ja lintuin asuntona!» Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata
koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon
yritykseen!
Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;
Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,
sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja