Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa
luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus
höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
eri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään.
Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
sikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä
ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut
yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä
kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo
vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten
laulu Rolandista.
Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä
aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään
yhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
»kentiesi», olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
sitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten