Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on
nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi kutouneen
toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
runoelmasta.[9]
Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin
kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun sanoja»
(vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11] Useimmiten
lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on sangen harvoja
runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki luulisi
ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon
yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin