Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa,
ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa.
Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä
on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä
tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina,
ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys,
todistaen, että



    Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
jaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään
tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä
jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena,
pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena;
lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan laulu-runojemme ihana
kukkasketo.

KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.

I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas
runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha
kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen
eriluokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut
Eddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä
maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin