Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta
kuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin
kansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos
kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus
kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää
aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita
toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.
Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka
puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta
nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että
pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla
tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.
Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.
J. Krohn.

Johdatus.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät
kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme
ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee
otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties
pikemmin kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.
Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa
luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että