Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä
syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä
ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --



    »Vähä on mielien nuoruuesta,

    Nuoruuesta, vanhuuesta;

    Kumpi on tieolta parempi,

    Sep' on tiellä seisokahan,

    Toinen tieltä siirtykähän!»
Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä
tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:



    »Mitäpä minusta onpi

    Laulajaksi, taitajaksi?

    Ain' olen aikani elellyt

    Kotipellon pientarilla».
Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.
Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia
seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta
vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:



    »Lapsen tieto, naisen muisti,

    Ei ole partasuun urohon;

    Sano syntyjä syviä!»
Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia.
Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin,
luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii
viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.
Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa
ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on
korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään
tyydytä Wäinämöistä:



    »Muistatko vielä enemmin,

    Vai jo loppuivat lorusi?»
Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle
geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä
maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman
vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna
maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka
ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu
kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi
valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä
voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva
nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:



    »Kun ei lie minulla mieltä,

    Kysyn mieltä miekaltani.

    Oi sie vanha Wäinämöinen,

    Lähe miekan mittelöhön!»
Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä
todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda
niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:



    »En noita pahoin pelänne,

    Miekkojasi, mieliäsi,

    Tuuriasi, tuumiasi;

    Vaan kuitenkin, kaikitenkin

    Lähe en miekan mittelöhön

    Kerallasi, kehno raukka!»
Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen
alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa