Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt
alkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan
kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen
toimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen
suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä
masentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä
peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa,
vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka
Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä »ihastui ikihyväksi» ja päästi
Joukahaisen jälleen irti.
Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan
voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian
luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,
Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä
häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen
lupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt
sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi,
samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa,
ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan
kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään
»hienohelmaa», ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.
Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,
vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä
vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka
hänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä
aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi,
häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista,
että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu
jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon
onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee,
kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku
piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka
kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä
Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino
hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa,
vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että
päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen
käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa
Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä
ole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä
uiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan