Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen
on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy
sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka
viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta
yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin
saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin
lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa
keralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea
kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste
mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.
Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin
tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja
juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin
tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,
jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat
kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen
huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,
mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä
muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa
puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.

III. Wäinämöinen.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan
siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon
pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja
runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus
hengen voimaan.
Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko
luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa



    Noita syntyjä syviä,

    Muinaisia muisteloita,

    Joit'ei laula kaikki lapset,

    Ymmärrä yhet urohot.
Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita
jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus
ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota
me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti
hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka
hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä
Tuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa
Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten
viisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja
samaksi personaksi.
Tämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa
vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät,
eivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin
luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein
taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat