Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen
oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian
vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli
jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa
vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista
periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan
siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,
enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos
perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,
vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin
tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän
useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten
itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta
suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa
suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.
Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,
itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,
niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä
Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin
käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään
hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan
erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa
muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan
uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin
orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu
käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja,
joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]
Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei
loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa
kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä
yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain
sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia
juuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen
katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme
semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta
muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,
suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei
Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta
runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse
tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa;
vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten
seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan