Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka
riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa
luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista».[84] Tämän kautta saapi
vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän
asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna
vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,
säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä
väsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]
Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista
kauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla
alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme
ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä
nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla
lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme
kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut
ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi
Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla
ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut
katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä?
Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme
nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi
taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta
päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin
myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin,
vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä
muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi
tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa,
joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle
käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin
outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä
vieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on
katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on
keksinyt Kalevalalle nimen »loitsu-epos». Yliluonnollisuuksia ja
loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa,
yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera
lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme
Odysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi
useampia Odysseyn kumppaleita »alakärsiksi». Mutta kaikki nämä ihmeet
ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja
moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa
tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat
yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja