Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								


    Halki mahlaisen mahani;

    Paimenet pahat kesällä

    Vievät vyöni valkeaisen,

    Ken lipiksi, ken tupeksi,

    Kenpä marjatuohiseksi!

    Use'in minun utuisen,

    Use'in utuisen raukan

    Tytöt allani asuvat,

    Lehvät päältä leikkelevät,

    Varvat vastoiksi sitovat!

      Use'in minä utuinen,

    Use'in utuinen raukka

    Kaadetahan kaskipuiksi,

    Pinopuiksi pilkotahan;

    Kolmasti tänä kesänä

    Miehet allani asuivat,

    Kirvestänsä kitkuttivat

    Mun poloisen pään menoksi,

    Heikon henkeni lahoksi.

      Se oli ilo kesästä,

    Riemu suuresta suvesta;

    Ei ole talvi sen parempi,

    Lumen aika armahampi.

      Jopa aina aikaisehen

    Mure muo'on muuttelevi,

    Pääni painuvi pahaksi,

    Kasvot käypi kalveaksi,

    Muistellessa mustat päivät,

    Pahat ajat arvellessa.

      Siitä tuuli tuskat tuopi,

    Halla huolet haike'immat;

    Tuuli vie vihannan turkin,

    Halla kaunihin hamehen;

    Niin minä vähävarainen,

    Minä koito koivu raukka

    Jään aivan alastomaksi,

    Varsin vaattehettomaksi

    Vilussa värisemähän,

    Pakkasessa parkumahan.»[83]
Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä
Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas
kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia
luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista
fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!
Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet
kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi
kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda
etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva
kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota
ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen
toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,
kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto
toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,
on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää
pitkäveteisyyttä.
Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa
tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä
soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin
lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin
verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi
pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on
myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen
kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen
tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu
yhteen. Tällä tavoin »runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät,
väliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin