Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi,
perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on
tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska
esim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin
niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin
heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni
Jesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi.
Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin
aristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä,
kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista
luonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan
Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,
milloin pässeiksi.
Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa
hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen
sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,
vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on
tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä
puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he
sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin
osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi,
kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis
herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan
samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa
myös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen
Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa
kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon
kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme
vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein
naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä
suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin
helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa
kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee
Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:



    »Mit' itket, ihana koivu,

    Puu vihanta vierettelet,

    Vyöhyt valkea valitat?»
Siihen vastaa surullinen koivu:



    »Vajauttani valitan,

    Kun olen osaton raukka,

    Tuiki vaivainen varaton

    Näillä paikoilla pahoilla.

      Osalliset, onnelliset

    Tuota toivovat alati:

    Kesän kaunihin tulevan,

    Suven suuren lämpiävän.

    Toisin vaivainen varoan:

    Kuoreni kolottavaksi,

    Lehtivarvat vietäväksi.

      Useinpa minun utuisen,

    Usein utuisen raukan

    Lapset kerkeän keväimen

    Luokseni lähenteleikse,

    Veitsin viisin viiltelevät