Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole
taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin
syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti
esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa
runollisuutta vailla. »Se on tavallisesti», käyttääksemme saksalaisen
tutkijan Vischer'in sanoja, »sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan
köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen
saakka».[44] -- Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden,
osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten
kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta
laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus!
Kaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme silmillämme, me kuulemme
korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on
ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.
Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut
laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä
kansallis-ylpeyttä olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin
puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta
meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se
yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia
sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain
jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös
ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain
tarkastuksesta.
Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen
mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään
näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan
selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa
Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä.
Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja
silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.
Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on
vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:



    Lauloi vanha Wäinämöinen:

    Järvet läikkyi, maa järisi,

    Vuoret vaskiset vapisi,

    Paaet vahvat paukahteli,

    Kalliot kaheksi lenti,

    Kivet rannoilla rakoili.[45]
Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä
nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:



    Nousi tuulet tuulemahan,

    Säät rajut rajuamahan;

    Kovin läikkyi länsituuli,

    Luoetuuli tuikutteli,

    Enemmän etelätuuli,

    Itä inkui ilkeästi,

    Kauheasti kaakko karjui,

    Pohjoinen kovin porasi.

    Tuuli puut lehettömäksi,

    Havupuut havuttomaksi,

    Kanervat kukattomaksi,

    Heinät helpehettömäksi;

    Nosti mustia muria

    Päälle selvien vesien.[46]