Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

hän, »on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja
täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme
unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei
tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole
tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos
maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on
lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin
Iliadin vertaiset ansionsa ja se voi vaatia itselleen sijaa maailman
viidentenä kansan luomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian
Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungenlied'in
rinnalla.»[43]
Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet
tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä,
elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa
runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden
kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella
taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme
mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta
verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossianein
lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien
luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä
haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa
vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi
kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään
tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin
liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten
kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on
aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein
suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto
ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa
yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa
perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan
vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin
epillinen ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat
Venäläisten ja Serbialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka
elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka mille mestariteokselle;
mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin
erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän,
koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta
ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi
kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään
katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki