Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa
menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti
urhoollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se
soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen
käskyläisnä. Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen
loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki
parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä
edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen
seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.
Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,
Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö
suunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi
meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen
muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan
yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi,
samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti
toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta puuttuu
taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.

II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[39]

Osaksi suunnitelmasta puuttuvan täydellisyyden palkitsee kuitenkin
Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa
suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän
vaikutuksen.
»Tässä virtaa», lausui Grimm,[40] »edessämme runoelma, joka, jos
mikään, on puhdas epos, esitystavaltaan koreilemattomana ja sen kautta
sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia
taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja
lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,
mielekästä luonnontajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään
muualla paitsi Indian runoissa.»
Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[41] »Entäs
aineen suoritus! Se on niin erinomainen, ettei voi olla suomatta
korkeinta kunnioitustaan kansalle, jonka kuvausvoima on niin
monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta
kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia
rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä luovalla voimalla elävän
todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot,
elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin
veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän
asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden
pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä
niin hyvin sankarein luonteissa kuin myös tapauksissa kaikin puolin
esiintuotu».
Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi
kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[42] »Vanhusten suusta», sanoo