Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

kannikan.
Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.
Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä
Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä
suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen
peri-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla
itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein
näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim.
kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,



    Kutsui Pohjolan kokohon,

    Nuoret miehet miekkoinensa,

    Urohot asehinensa

    Pään varalle Wäinämöisen.[31]
Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista
urotöistä, -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin
käypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän



    Pani joukon jousihinsa,

    Laittoi miehet miekkoihinsa;

    Latoi miehet laivahansa,

    Sata miestä miekallista,

    Tuhat jousella urosta.[32]
Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös
Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan
käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä
Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä
nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja
luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin
voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen
Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka
hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi
halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen
jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34]
Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin
ikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina
Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa
täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa
on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava
laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] -- sen nimi on
Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille
turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: »Isosi
soti-oronen sotitielle sortukohon!» Mutta eräässä toisinnossa[38]
tapaamme näiden rivien sijasta: »vaollensa vaipukobon kyntö-aikana
parasna!» Sitä vastaan kirous veljen osasta: »veljesi veno punainen
kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!» kuuluu siinä: »veljesi
sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!» Sattumus vaan on
näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman
muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa
määrässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan