Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut
mahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa
noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua
enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä
jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi
tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen
välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman
perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää
uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään
muotoon.
Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava
kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse
kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin
ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon
sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on
suhteellisesti liian niukasti kuvattu. Mutta päätapauksen alkupuoli,
joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat
erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka
yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina
hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat
suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan
historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat
toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi,
Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita
Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja
Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena
olevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet
sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään
mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Joko
olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi
sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös
ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä
ole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt
arkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin
kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä
omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja
Hirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi
ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan
välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä
loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut
kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon
ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se suunnitelmansa
toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen
sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen