Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi
kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon
yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman
osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen
vanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen. Kuinka paljon
tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin,
kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon
kirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän
ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinka tarkasti kaikki paikat hakisi
läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein
toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön
ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa
sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma jotakuta miespolvea ennen
tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset,
ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot
ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta
runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin
ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka
kuitenkin siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki
koossa.
Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes
vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten
sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös
Niebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti
paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka
luonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen
tiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän
vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat
kansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät
runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi
pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa
ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. »Hyvin muistaen, että ne
tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja
kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella
mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää
toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja ko'ota niihin
kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat
tiedoksi säilyttäneet».[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä
Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on kansatieteellinen tarkoitus
ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on
Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut
sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja
toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.