Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta
ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti
toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta
kuvaavassa 36:sa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen
Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt
kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä
ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan
8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27] Hyvin oudon vaikutuksen
tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan,
valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä
nähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon
kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin
uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla!
Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu,
noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään
todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa
esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa
nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella
voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän
huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin
ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta
ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle
koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi
(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden
maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta
siitä puuhasta -- ridiculus mus! -- tavallinen vene! -- Tietysti ei
näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta
yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen
arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska
se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.
Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja
luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat
välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.
Interdum dormitat ipse Homeros! oli jo muinais-ajalla yleisenä
lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin
runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet
ristiriitaisuuksia;[28] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja
kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä
toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti
suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille
aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta
aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä,