Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja
samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat
esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän
kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus
kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen
yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö
rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]
silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.
Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas
uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään
käen hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta
toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon
vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla,
itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka
aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei
tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein
aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun
tahtoo Sammon ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella
kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan
vaskivuoreen.[25] Nämä jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet
eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin
rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin
ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin
paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.
Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin
Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus.
Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen
suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin
ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee
kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten
vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti
rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin
näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista,
tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että
Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös
useammissa osissaan antaa sangen suurtakin syytä moitteesen.
Päätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin sivutapauksineen eivät näet
ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen
tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan
Sampo-retki ynnä sen jälkeinen lopputaistelu on saanut ainoasti
kymmenen osaksensa.[26] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse
tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan
vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei