Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee
puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen
rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten
pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa
viimeisessä neuvossa:



    »Kuules vielä, kun sanelen,

    Kerran toisen kertoelen!

    Kun menet talosta tästä,

    Tulet toisehen talohon,

    Emoa elä unoha!

    Emopa sinun elätti,

    Imetti ihanat rinnat

    Ihanasta itsestänsä;

    Monet yöt unetta vietti,

    Monet atriat unohti,

    Tuuvitellessa sinua,

    Vaaliessa pienoistansa».[62]
Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin
esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun
seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös
yleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.
Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.
Germanein taruissa tuo »kotkan piirustaminen» vihollisen selkään,[63]
tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes
kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä
raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin
laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64]
Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,
että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä
aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti
vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka
12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen
muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan
puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)
kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta
tappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat
kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan
humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.
Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten
rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole
yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla
tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin
muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan
eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä
vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia
Pohjolan rannalla:



    »Onpa syytä itkeäni,

    Vaivoja valittoani;

    Kauan oon meriä uinut,

    Lapioinut lainehia.

    Tuota itken tuon ikäni,

    Kun ma uin omilta mailta

    Näille ouoille oville;

    Kaikki täällä puut purevi,

    Kaikki havut hakkoavi,

    Joka koivu koikkoavi,