Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								


    »En tieä poloinen poika,

    Miten olla, kuin eleä;

    Istun yön eli makoan,

    Äijä on yötä, tunti tuhma,

    Vaivoja, matala mahti.

    Ikävät on iltaseni,

    Apeat on aamuseni;

    Ei ole iltoja ikävä,

    Ei apea aamujani:

    Ihanaistani apea,

    Apeainen armaistani,

    Mure mustakulmaistani.

    Jo vainen ijällä tällä

    Use'in minun utuisen

    Keski öisissä unissa

    Koura tyhjeä kokevi,

    Käsi vaalivi valetta

    Kupehelta kummaltakin!»[58]
Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä
rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen
kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti
liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen
vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:



    Pian juoks' matkan pitkän,

    Pian juoksi, jotta joutui:

    Mäet mätkyi mennessänsä,

    Norot nousi, vaarat vaipui,

    Yiähäiset maat aleni,

    Alahaiset maat yleni.[59]
Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa
kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla
huolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:



    Kivet syrjähän sysäsi,

    Kannot käänti kallellehen,

    Risut siirti tien sivuhun,

    Haot potki portahiksi.[60]
Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen
kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin
on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet
jälleen virkoamaan kuoleman unesta.
Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa
tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia
luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.
Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta
syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous
on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,
kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen
syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois
inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:



    Ȁitiseni, armaiseni,

    Minun kaunis kantajani!

    Itketkös sinä minua,

    Koska kuulet kuolleheksi?»
Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava
vastaus:



    »Et älyä äidin mieltä,

    Arvoa emon sydäntä!

    Itkenpä minä sinua,

    Kun sun kuulen kuolleheksi;

    Lumet itken iljeniksi,

    Iljenet suliksi maiksi,

    Sulat maat vihottaviksi,

    Vihottavat viereviksi.

    Mit'en itkeä ilenne,

    Itkeä inehmisissä,

    Itken saunassa saloa,

    Saunan lauat lainehille!»[61]
Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin
johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen