Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta

								

paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven
pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:



    Saari kaukoa näkyvi,

    Etähältä haamottavi;

    Havukoita haavat täynnä,

    Koivut kirjakoppeloita.
Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:



    »Jo tulevi Pohjan pursi,

    Satahanka hakkoavi;

    Sata on miestä soutimilla,

    Tuhat ilman istumassa».[54]
Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]
Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa
ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi
asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on
kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen
astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa
kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus
kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti
välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä
olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin
omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus
mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin
»sanoi ja nimesi» y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet
välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan
draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä
paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat
puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä
määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin
ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan
lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä
viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo
vuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa
monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, »ilveilty» kansan huviksi.
Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti
välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin